INSPIRED BY A TRUE STORY: Rakkauteni rottweileriin

Postaan taas...
Nyt on pakko pyytää kirjoitusvirheitä anteeksi, äikänmaikkani ei tarkista tekstiä ja olen väsynyt!

Hain joskus viidennellä tai kuudennella Enniltä takaisin hänelle lainaamani ja isältä joululahjaksi saamani Tuire Kaimion Pennun Kasvatus-kirjan, jota rupesin lueskelemaan kotimatkalla (aikaisemmin selasin vaan kirjasta söpöt pentujen kuvat) ja siitä se intohimo koiriin ja niiden maailmaan lähti.
Meillä ei ole ikinä ollut kotona koiraa. Pienenä tavallaan ainoa koira jonka tunsin oli enoni tiibetinspanieli, Jesse ja sekin ärhäkkä. Kolmannella luokalla tutustuin toisen enoni nykyisen vaimon labradorinnoutajaan, Kamuun. Kamu oli kaikkien kamu. Ihana ja herttainen koira, lempeällä luonteella. Levätkää rauhassa söpöliinit. Koirakontakteja ei tosiaankaan ollut paljon, mutta tämän kyseisen kirjan avulla halusin todellakin lisää niitä ja tietää ja tutustua kaikkeen, mikä liittyy koiriin. Kävinkin 14-vuotiaana ystäväni, Santerin kanssa erään koirahoitokurssin ja sieltä sain todella paljon vinkkejä ja oppeja koiran hoitoon, omistamiseen, käyttäytymiseen ja kouluttamiseen.

Ennen kuin sain kirjan Enniltä, niin olin käynyt kyläilemässä alakerran naapureilla, millon kenenkin ystävän kanssa. Heillä oli rottweiler, Lotta. Sillon en vielä tiennyt rodusta mitään. Minusta Lotta oli vain ihana, lempeä, rohkea ja suloinen koira, jota oli kiva käydä paijailemassa ja käyttämässä kävelyllä. Lotta oli silloin jo melko iäkäs koira. Käytiin sitten Vilman kanssa monen vuoden tauon jälkeen pimpottamassa heidän oveaan ja ovi aukesi ja kysyttiin, että "mitä Lotalle kuuluu?" Saimme siinä tietää, että Lotta oli kuollut. Heillä oli uusi koiranpentu. Eemil. Muutaman viikon päästä tuli Eemilin sisko Ellen taloon.

Siitä se lähti. Rakkauteni rottweilereihin. Ellen ja Eemil ovat kuin minun ja Vilman omia koiria, olen todella onnekas, että nämä koirat ovat olleet elämässäni jo kuusi vuotta ja rakastan niitä. Käydään Vilman kanssa koirilla aina muutaman kerran vuodessa, he ovat muuttaneet nelisen vuotta sitten Turun lähelle.
13-vuotiaana tutustuin silloisen kaverini rottweiler-pentuun, joka näytti minulle rottweiler-urosten oikeaa puolta, sitä pelotonta, terävää, rohkeaa, mutta siltikin niin uskollista ja sinnikästä luonnetta.

Eemil on päinvastainen. Se on pehmolelu. Pelästyy helposti, ei dominoi, kiltti kuin saapas, jokseenkin reviiritietoinen otus (matkii lähinnä vartioimisessa siskoaan, joka on kaikessa ihan omaa laatuaan.). Se ilmoittaa aina, jos ovelta kuuluu jotain epämääräistä. Tehtäväjako on selkeä; Eemil pitää kovaa meteliä takana ja Ellen menee hiljaa, rohkeasti ja päättäväisesti eteenpäin katsomaan, että mitä siellä on. Erittäin uskollinen. lempeä, höntti, kaikkien kaveri, todella rakas. Eemil ei nössöytensä varjossa kuitenkaan jättäisi pulaan. Ainakaan jos Ellen vähän auttaisi ;)
Ellen on todella terävä, tulinen, erittäin lojaali. Ellen vartioi jatkuvasti ja ilmoittaa matalalla murinalla kaukanakin liikkuvista uhista. Ellen ei päästäisi ketään missään tilanteessa voitolle, se on niin voittaja kaikessa. Todella fiksu otus, niin kuin veljensäkkin. Eemilin viisaus on vaan välillä hieman näkymätöntä. Luonteen kovuudeen ohella Ellen on erittäin lempeä ja hellyydenkipeä ja todella rakas. Ellen on pikkuprinsessa ja diiva.

Ellenin ja Eemilin omistajilla on myös kaksivuotias rottweiler-uros, Anton. Anton on todella dominoiva jääräpää. Fiksu ja komea poika siltikin. Minulla on siihen hömelöön viha-rakkaus-suhde. Painottuu todella paljon enemmän rakkauden puolelle, mutta silti. Vilma tietää, mitä tarkoitan.

Ystäväni Marin edesmennyt rottweiler narttu, Jade oli erilainen kuin Ellen. Ellen on tulisempi ja terävämpi, kuin mitä Jade oli. Jade oli lempeä mummeli, joka siltikin ilmoitti aina, jos jokin asia ärsyttää. Se oli todella lojaali.
Marin eräällä ystävällä on myös rottweiler-uros. Gizmo 3-4v. Aikuistuttuaan Gizmosta huomaa hänen dominoivan ja vartioimisviettisen puolen, niinkuin rottweilerin kuuluukin olla. Gizmo on juuri semmoinen kuin rotikan kuuluukin olla. Työskentelynhaluinen, terävä, lempeä, dominoiva.
Olen 13-vuotiaasta asti halunnut rottweileria. Olen tullut Teemun kanssa siihen tulokseen, että otamme nartun joskus. Tavallaan haluisin uroksen, niinkuin Teemukin. Mutta niissä ärsyttää se, että kaikki asiat ajatellaan pallien kauttaa ja elämässä ei ole muuta, kuin muille uroksille kovistelu, jos saan hieman kärjistää. Uros olisi putkiaivojensa kanssa ja "tässä ja nyt"-asenteellaan helpompi ja suorempi, jos pitää esimerkiksi joitain laumanjohtajuusepäselkeyksiä hiota. Nartut ovat tässäkin asiassa nokkelampia, joka on sitä, että jos on epäselkeyttä laumanjohtajuudessa, niin he vievät ns. "vallan" sniikisti, ja kun he kokevat, että valta on heidän puolellaan, niin se kostautuu sitten takaisin tulevaisuudessa, sehän on selvä. Mutta teen tietenkin ihan pennusta asti täysin selväksi, että kuka käskee, niin ei pitäisi tällaisia ongelmia syntyä. Helppoa ei tule tämän rodun kanssa olemaan, mutta en olekkaan ikinä halunnut mitään helppoa koiraa, vaan haasteita ja sitä, että kovan työn jälkeen saan hienon koiran minulle ja Teemulle. Ja kuten kertomistani rotikoista näkee, sukupuoli ei todellakaan kerro luonnetta. Mutta se antaa vähän tai vähän enemmän osviittaa siitä, että mitä koira mahdollisesti tulee olemaan. Nartuissa on myös se hyvä puoli, että ne eivät kuse joka toiseen tolppaan, mikä on rasittavaa.

Koira tulisi meille alustavasti kotikoiraksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että istuisin sen kanssa päivät pitkät sohvalla ja veisin sen kaksi kertaa päivässä korttelin ympäri tarpeilleen. Treenaisin tottelevaisuutta koiran kanssa itseksemme ja välillä koittaisimme erilaisia harrastuksia. Jos löytyy meille sopiva ja kiva harrastus, niin saattaisimme jatkaa sitä. Erinäisiä koirakoulutuksia, erityisesti rottweiler-rodulle suunnattuja, voisimme käydä läpi. Näyttelyitäkin olisi kiva käydä kokeilemassa ja katsomassa, miten koira pärjäisi. Eläisimme normaalia koiran elämää, tämän vaativan rodun ehdoilla. En malta odottaa tulevaa koiraani. Mutta ei ole kiire, joten sen aika ei ole vielä. Santeri sanoi, että pitäisi odottaa kymmenen vuotta ja elää ensin. Miten minä sitten eläisin, ellen ottaisi koiraa, kun koirat ovat olleet suuri osa sydäntäni ja elämääni tähänkin mennessä? Onneksi sain käännytettyä poikaystäväni, joka vielä vuoden alussa pelkäsi koiria, niin koiraihmiseksi ja hänkin todella haluaa ottaa rottweilerin ja tietää, mitä se tuo tullessaan.

Ohessa kuvia Ellenistä, Eemilistä ja Antonista.